13.TUNTI mediassa

HELSINGIN SANOMAT

Pelillisyys tekee tuloaan myös teatteriin – Immersiivisessä teatterissa draama syntyy katsojan tajunnassa
Immersiivisessä teatterissa voi vaikka kiivetä saunanlauteille syömään omenaa.

MITÄ olisi teatteri ilman katsomoa ja näyttämöä, ilman ainoatakaan vuorosanaa? Se selviää astumalla sisään rakennustyömaan kupeessa Vallilan teollisuusalueella sijaitsevasta ovesta, jossa lukee ”13. tunti”.

Oven takaa aukeaa dekadentti satumaailma, joka tuo mieleen 1800-luvun viktoriaanisen estetiikan. Pitsiä, samettia ja paljetteja. Viskiä, huumeita ja salonkitansseja. Intohimoa, prinssejä ja prinsessoja.

Teatteri Vapaan vyöhykkeen 13. tunti on kunnianhimoinen immersiivinen esitys, jossa katsoja valitsee, mitä näkee ja kokee – ja missä järjestyksessä.
MUTTA mitäs hemmettiä se immersiivisyys oikein tarkoittaa?
Helpoiten asian voi hahmottaa kuvittelemalla videopeliä. Sen sijaan, että katsojan eteen heijastettaisiin maailma, katsoja liikkuu maailman sisässä. Esityksessä ei ole yhtä suurta draamankaarta, vaan monta pientä. Rajat katsojan ja esiintyjän välissä ovat muuttuvia.

Toisin kuin pelissä, teatterissa kokija ei kuitenkaan vaikuta ympäristöönsä – valinnat eivät muuta maailmaa, vaan ainoastaan kokemusta siitä. Draama rakentuu katsojan omassa päässä.

Lavastajalle (Sanna Levo) immersiivisen esityksen maailman luomisen voisi kuvitella olevan unelmatyö: 13. tunnin tapauksessa yli 550 neliötä tilaa, johon upottaa katsoja. Lopputulos on yhdessä äänisuunnittelun (Jussi Österman) ja valosuunnittelun (Lauri Lundahl) kanssa vaikuttava kokonaisuus.

Käsikirjoituksen ja ohjauksen osalta esityksen luominen on sen sijaan haastava palapeli, jossa näyttämökuvan hahmottaminen yhdestä perspektiivistä ei riitä – on katsottava esitystä kaikilta etäisyyksiltä, näkökulmista, tasoista. ”Ilman jaettua tietoisuutta esityksen rytmistä kokonaisuus ei toimi. Ajoitus on sekuntipeliä”, kertoo esitysdramaturgiasta ja ohjauksesta vastannut Lija Fischer.

13. TUNTI syntyi Fischerin ja näyttelijä Henna Tanskasen päässä jo vuosia sitten molempien nähtyä brittiläisen alan teatterin pioneerin, Punch­drunk-ryhmän Sleep no moren.

Fischeriä immersiivisyydessä kiehtoo kerroksisuus ja monimutkaisten tarinallisten rakenteiden mahdollisuus. 13. tunnissa hän halusi heijastella uniku­viaan ja painajaisiaan. Inspiraa­tion lähteenä toimivat sadut, joista Fischer ja Tanskanen erottivat itseään kiinnostavia teemoja: halut, pakkomielteet, vallankäyttö rakkaussuhteissa.

Esiintyjille teos on haastava: jokaisen hetken on kestettävä katsetta sekä läheltä että kaukaa.

”Myös hetkelliset esiintymiset tyhjille seinille on kestettävä ilman että rooli tipahtaa”, Tanskanen kertoo.

Yleisö ei ole passiivi vaan aktiivi: uteliaisuus kuuluu asiaan. Fischer selittää, ettei kyse ole osallistavuudesta: ”Vuorovaikutusta esiintyjien ja katsojien välillä voi syntyä, mutta se tapahtuu katsojan ehdoilla.”

TANSSISSA ja kuvataiteissa immersiivisyys on paikkansa vakiinnuttanut termi, mutta teatterissa se tekee vasta tuloaan Suomeen. 13. tunti on melkoinen aikaansaannos vapaalta ryhmältä. Apurahojen avulla toteutetussa monitaiteisessa hybridissä on elementtejä myös nukketeatterista, sirkuksesta ja tanssista.

Mustasukkaisuus, intohimo, itsetuhoisuus, kateus ja petos ovat kuitenkin vahvoja teemoja, ja puolentoista tunnin jälkeen suurten tunteiden draamaa alkaa olla raskasta seurata.

Silloin voi tehdä kuten eräs kanssakatsoja: kiivetä saunanlauteille syömään omenaa tai heittäytyä prinsessan vuoteelle tuijottamaan kattoa.

Laura Airola, HS
http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005080002.html

​DEMOKRAATTI.FI
​
13. tunti tarjoaa lumoavan teatterielämyksen keskellä Vallilan teollisuusaluetta
Immersiivisyys on yksi esittävän taiteen, ja erityisesti teatterin, tämän hetken vahvoista uusista suuntauksista. Se tarkoittaa moniaistista esitystä, jota katsoja ei seuraa perinteisesti katsellen ja kuunnellen yhdessä paikassa katsomossa istuen. 

Sen sijaan hänet upotetaan sisään teoksen maailmaan siten, että hän voi liikkua oman halunsa mukaan paikasta ja tilasta toiseen, seurata kutakin kohtausta juuri sen aikaa kuin haluaa ja mahdollisesti kosketella ja siirrellä esitystilaan sijoitettuja esineitä. Esityksestä riippuen katsoja voi toimia pelkkänä tarkkailijana tai tahtoessaan vaikuttaa teoksen tapahtumiin.

Immersiivinen teatteri tässä muodossa on 2010 -luvulla kehitetty Britanniassa ja on sieltä alkanut pikku hiljaa rantautua maahamme.

Yksilöllinen ja yllätyksellinen esitys
Teatteri Vapaa Vyöhyke on helsinkiläisistä freelancertaiteilijoista koostuva tuore ryhmä, jonka immersiivinen esitys ”13. tunti” on vallannut helmikuuksi Helsingin kaupungin yli 500 neliöisen varastotilan Vallilan teollisuusalueella.

Tilaan on Sanna Levonsuunnittelemana rakennettu hieman sokkeloinen useampihuoneinen esitystila, jossa katsoja voi vaeltaa oman halunsa ja kiinnostuksensa mukaan. Hyvin erityylisistä huoneista kolme on suurempaa ja niissä tapahtuvat tarinan keskeisimmät ja isoimmat kohtaukset. On myös muutama salainen paikka, joita ei välttämättä näytetä jokaiselle, ellei hän satu keksimään sitä itse.

Tarkoitus on, että kukin katsoja vaeltaa esiintyjien ja kanssakatsojiensa keskellä puhumatta huoneesta toiseen ja seuraa tapahtumia juuri sen verran kuin tahtoo. Näin jokaisen näkemä kokonaisuus, tapahtumien järjestys ja tulkinta niistä on yksilöllinen.

Vaikka esitys kokonaisuudessaan kestää liki kaksi tuntia, kaikkea ei millään pysty näkemään ja kokemaan. Keskeisimmät asiat kuitenkin, koska eri tilojen kohtaukset toistuvat useampaan kertaan ennen erillisten tapahtumien kokoamista ja etenemistä loppuratkaisuun.

Koska yksi merkittävä tekijä esityskokemuksessa on yllätyksellisyys, en paljasta itse tapahtumista kovin paljon. Vallasta, rakkaudesta ja rakkauden vallasta Lija Fischrin, Maija Linturin ja HennaTanskasenlaatimassa käsikirjoituksessa ja Fischerin ohjaamassa esityksessä kuitenkin on kysymys. Osa hahmoista pohjautuu tunnettuihin satuihin Lumikista, Punahilkasta, Hannusta ja Kertusta sekä Tähkäpäästä, mutta satujen tarinat on käännetty melko lailla päälaelleen, eikä hyvä välttämättä voita.

Sanattoman esityksen pääasiallinen ilmaisumuoto on teatteri, mutta mukana on myös ripaus köysiakrobatiaa, nukketeatteria sekä tanssia. Kuningas tanssisalissaan on ihmisenkokoinen marionetti ja Tähkäpää kuljettaa mukanaan pientä pääkallopäistä nukkea, jonka merkityksen jokainen saa päätellä itse. Rähjäisen saluunan katosta riippuu musta köysi, josta tulee osa epätoivoisen kiihkeitä orgioita.

Kolmetoistajäseninen esiintyjäryhmä oli täysillä mukana esityksessä, jonka kokonaisdramaturgia  vaikutti melkoisen monimutkaiselta. Kaikki kuitenkin sujui kitkatta ja tapahtumissa mukana olo tuntui hyvin luontevalta, ei ollenkaan tirkistelevältä tai ulkopuolisen ylimääräiseltä. Katsojan ei myöskään odotettu millään tavoin osallistuvan itse tapahtumiin, hän oli ennemminkin niiden todistaja.

​Vaikka esiintyjät olivat tiukasti mukana omissa kohtauksissaan, he samalla olivat tietoisia välillä hyvinkin lähellä olevista katsojista. Toisaalta myös katsoja joutui olemaan valpas ja aivan eri tavalla ”hereillä” kuin tavallisessa teatterikatsomossa.
Teatteri Vapaan Vyöhykkeen 13. tunti on runsaudessaan ja mielikuvituksessaan teatterikokemus, joka kannattaa kokea. Se on yhtä aikaa teatteriesitys ja oma henkilökohtainen matka erilaisissa absurdeissakin miljöissä, jotka kutkuttavat mielikuvitusta.

Annikki Alku, Demokraatti.fi
https://demokraatti.fi/13-tunti-tarjoaa-lumoavan-teatterielamyksen-keskella-vallilan-teollisuusaluetta/

BLOGIT.EXTEMPORE.FI

Teatteria ilman katsomoa ja näyttämöä: 13. tunnin vinksahtaneessa ja runsaassa satumaailmassa katsoja valitsee, mitä kokee
555 neliömetriä tilaa. Ei katsomoa tai näyttämöä, vaan jokaisella katsojalla vapaus valita, missä liikkuu ja mitä katsoo. Vaihtuvia tiloja, tunnelmia ja kohtauksia. Kaikkea saa tutkia ja tarkastella, jopa maistaa.

Jos käyt tänä keväänä katsomassa vain yhden teatteriesityksen, Helsingin Vallilassa esitettävä 13. tunti on siihen erinomainen valinta. Teatteri Vapaan Vyöhykkeen esitys on ehdottomasti yksi kevään mielenkiintoisimmista kulttuuritapauksista. Tässä mittakaavassa ei Suomessa ole ennen immersiivistä teatteria taidettu nähdä. Kiinnostuneiden kannattaa kuitenkin huomata, että esityksiä on vain helmikuun loppuun asti.

13. tunti työntää yleisön vinksahtaneelle aikamatkalle lapsuuteen. Katsojat astuvat maailmaan, jossa saduista tutut hahmot, kuten Hannu ja Kerttu sekä Lumikki ja Punahilkka, saavat uusia, yllättäviä piirteitä. Vapaa Vyöhyke itse kuvailee, että esitys yhdistää ”satujen julmuuden ja maagisuuden nykypäivän ihmisen syvimpiin haluihin ja pakkomielteisiin”. Tämä on osuva kuvailu. Jokainen myös rakentaa oman tarinansa ja tulkintansa siitä, mitä seuraa ja kokee.

Katsojat saavat heti aluksi kasvoilleen kultaiset naamarit ja siirtyvät siten osaksi satumaailmaa. Tilaan päästyään kaikki tuntuivat ensin kulkevan ympäriinsä ehkä hieman ihmetellen, miten homma oikein toimii. Esityksestä sai kuitenkin nopeasti kiinni. Pian karkkikipot alkoivatkin tyhjentyä ja ihmisiä näkyi myös pimeissä nurkissa tutkiskelemassa erilaisia tavaroita.

Vapaa Vyöhyke kuvailee mainoslehtisessään, että katsoja seuraa kohtauksia kuin kamera, näkymättömän tarkkailijan roolissa. Immersiivinen teatteri muuttaakin näyttelijän ja yleisön suhdetta mielenkiintoisella tavalla. Katsoja saa itse päättää, kuinka läheltä seuraa kohtauksia ja mitä ylipäätään seuraa. Varsinkin kiihkeissä kohtauksissa siitä tuli aluksi jopa vaivaantunut olo: tässä sitä nyt tirkistellään Punahilkan lemmenleikkejä! Epämukavuuskin oli silti vain hyväksi, sillä se tarjosi hedelmällisen lähtökohdan erilaisille ajatuskuluille kielletystä ja sallitusta sekä uteliaisuudesta ja häveliäisyydestä.

Ajoittain yleisö pääsi myös konkreettisestikin osallistumaan. Näin Lumikin näyttävän kirjettä katsojalle, toinen katsoja puolestaan sai baarissa kahvia. Yleisöä rohkaistiin ohjeissa myös haistamaan ja maistamaan, ja niin tuli myös tehtyä. Haistelin tuoksunäytteitä ja maistelin lapsuuden karkkipäivistä tuttuja nameja. Saatoinpa napata Hannun ja Kertun pöydästä myös macaron-leivoksen. Välillä muodostin yhden hengen miniyleisön, kun seurasin yhden tai kahden näyttelijän puuhia ainoana katsojana. Välillä taas katsojat kokoontuivat seuraamaan joukolla tapahtumia.

Vapaa Vyöhyke koostuu teatterin, sirkuksen, tanssin ja nukketeatteritaiteen ammattilaisista. 13. tunti -esityksen konseptin ja käsikirjoituksen ovat laatineet Lija Fischer, Maija Linturi ja Henna Tanskanen. Fischer vastaa myös ohjauksesta ja esitysdramaturgiasta, Linturi ja Tanskanen puolestaan nähdään esiintymässä.

Esityksessä pääsee seuraamaan rautaisen ammattitaitoisia näyttelijöitä. Suurelle yleisölle tunnetuimpia kasvoja lienevät jo mainittu Henna Tanskanen sekä  Kai Vaine, jotka hoitivat roolinsa intensiivisesti ja itsevarmasti. Omiksi suosikeikseni nousivat Pauliina Palo kujeilevan moniulotteisena Punahilkkana ja Maija Linturi koskettavan herkkänä Tähkäpäänä, joka hoivaa jonkinlaista luista lintuhahmoa. Aleksi Holkko ja Leena Harjunpää puolestaan taiteilivat häiriintyneinä Hannuna ja Kerttuna hienosti erilaisten tunnelmien välillä. Lumikin (Ilona Pukkila) vahva laului soi päässä vielä seuraavanakin päivänä. Onni Hämäläisen köysiakrobatia toi esitykseen jännittävän lisän.

Tilassa ei saa puhua esityksen aikana. Koko näytelmä ylipäätään etenee ilman sanallista dialogia. Eri kohtaukset esitetään useampaan kertaan, ja nähtävää tuntuu riittävän joka nurkassa.

Upeaa lavastusta tuskin voi kehua liikaa. Tiloissa on valtavan paljon pieniä mutta paljon puhuvia yksityiskohtia ja pengottavaa. Koin monessa kohtaa oivaltamisen ja muistamisen iloa, kun huomasin jotakin, joka muistutti minua lapsuudesta. Koko esitys rakentuu osin vastakohtien varaan: niin tiloissa, tunnelmissa kuin kohtauksissa on kaunista ja rujoa, synkkää ja valoisaa, hyvää ja pahaa, viatonta ja rietasta – vai mikä onkaan viattomuuden vastakohta? Esityksessä on mukana myös nukketeatteria, joka on Maija Linturin käsialaa. Valtaistuimella istuva suuri sätkynukkekuningas ja Tähkäpään luulintu on rakennettu todella ilmeikkäiksi.

Yksi esitystä hyvin kuvaava adjektiivi voisikin olla ”runsas”. 13. tunti on kaikilla tavoin runsas. 555 neliömetrissä on niin sokkeloisia alueita, avaria huoneita kuin salaisia paikkojakin. Lavastajalle tilan laajuus on varmasti ollut sekä unelma että haaste. Puvustajatkin ovat todella saaneet päästää mielikuvituksensa lentoon. Lavastuksesta ja puvuista on vastuussa Sanna Levo työryhmineen.

Tärkeässä osassa ovat myös valot, äänet ja musiikki, jotka ovat myös erittäin onnistuneita. Valosuunnittelusta vastaa Lauri Lundahl ja äänisuunnittelusta Jussi Österman.

Esityksen ikäraja on 18 vuotta. Syynä lienee se, että immersiivinen teatteri voi olla katsojalle hyvin intensiivinen kokemus, ja 13. tunti sisältää jonkin verran muun muassa seksuaalista kuvastoa ja väkivaltaa. Niillä ei kuitenkaan mässäillä. Tunnelma on ennemmin kiehtovan outo kuin pelottava. Alkuohjeissa kehotetaan katsojaa uskaltautumaan liikkumaan yksin, ja se onkin hyvä ohje. Itsekseen kokemalla elämyksestä saa eniten irti, vaikka muita katsojia onkin usein lähellä.

Immersiivinen teatteri on valtavan kiinnostava teatterimuoto, joka toivottavasti yleistyy myös Suomessa. Kulttuurikuurissa olen kirjoittanut immersiivisestä teatterista vain aikuisille tarkoitettujen After Dark Helsingin kauhuelämysten yhteydessä. Esimerkiksi New Yorkissa puolestaan on kuulemma jo pitkään toiminut talo, jossa immersiivisen esityksen näyttämönä toimii peräti kuusi eri kerrosta. Tämä kulttuurivinkkinä kaikille Amerikan-matkaajille!

13. tunti on toteutettu kaikin puolin kunnianhimoisesti. Esitys todella koetaan, ei vain nähdä. Imeydyin kahdeksi tunniksi eriskummalliseen maailmaan, ja illan päätteeksi olo oli sanaton kaikesta kokemastani. Tässä riittää ajateltavaa vielä pitkäksi aikaa.

Meri Liukkonen
http://blogit.extempore.fi/kulttuurikuuri/2017/01/30/teatteria-ilman-katsomoa-ja-nayttamoa-13-tunnin-vinksahtaneessa-ja-runsaassa-satumaailmassa-katsoja-valitsee-mita-kokee/

​

RADIO HELSINKI
Päiväkämmeissä 13. TUNTI -teatteriteoksen ohjaaja Lilja Fischer ja tuottaja Maria Junno
https://www.radiohelsinki.fi/podcast/36958/?P%C3%A4iv%C3%A4k%C3%A4mmeiss%C3%A4+13.+TUNTI+-teatteriteoksen+ohjaaja+Lilja+Fischer+ja+tuottaja+Maria+Junno

HELMIKEKKONEN.COM

​Tämä satu ei ole lapsille​
Alku on tuttu, olipa kerran, mutta nyt ei ole tarkoitus vain kuunnella ja katsoa, vaan myös tuntea, koskea, maistaa, antaa mielen ja askeleiden pudota keskelle vierasta.
​Katsojilla on kultaiset naamiot, oven takana huoneita toisensa perään, kauniita, tunkkaisia, pelottavia, kiehtovia. Yhtäkkiä joku juoksee ohitse, toisaalla kuuluu huuto, hetken kuluttua laukaus.

Haluan jäädä paikoilleni istumaan, odottamaan mitä tapahtuu, avata laatikoita ja kaappeja, mutta jossain tapahtuu jotain, kokoajan, vierelleni astuu Punahilkka, laitan hänelle huulipunaa, hän hymyilee ja katoaa, lähdenkö seuraamaan vai katsomaan mistä hän on tullut?
Kukaan ei puhu mutta äänimaailma on intensiivinen, alati läsnä, jostain kuuluu musiikkia, jossain putoaa jotain, joku nauraa, ovi pamahtaa kiinni. Ilman puhetta omat aistit herkistyvät, olo on valpas ja jännittynyt. Vähitellen alan ymmärtää mitä katson, tai niin ainakin luulen. Jokaisella kohtaamisella, katseella ja eleellä on merkitys, ajoitus on kaikki kaikessa. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa, mutta missä? Kaikki on menossa jotain kohti, mutta mitä?

Olen keskellä satumaailmaa, vinksahtanutta ja rikottua, keskellä hallittua kaaosta jossa tuttu on kääntynyt vieraaksi, lasten leikki aikuisten maailman haluiksi, peloiksi ja hirvittäväksi rakkauden näläksi.

Olen keskellä tarinaa joka on alkanut ennen kuin olen tullut paikalle, joka jatkuu kun lähden.

Teatteri Vapaa Vyöhykkeen 13. tunti on esitys joka haastaa katsojan. Se ei vaadi osallistumista (tämä on ehdottoman tärkeää, varsinkin sellaisille kuten minä jotka vihaavat sitä kun esitykseen pitää osallistua) mutta se ottaa mukaansa. Paljon haluaisin kertoa mutta vain vähän kannattaa, tämäkin kaikki on ehkä jo liikaa. Itse en tiennyt yhtään mitään ja pidin siitä. Mitä avoimemmin mielin tilaan astuu, sitä parempi.

Ja sitten, tartu käteen, maista lasista, vilkaise peiliin.

Uskalla mennä mukaan, luota, älä pelkää pimeää.

Kuuntele.

Immersiivinen teatteri on Suomessa uudenlainen muoto. Se tökkii ja häiritsee, mutta samalla lumoaa ja ruokkii mielikuvitusta. Katsomon ja näyttämön, katsojan ja esiintyjän välisen rajan hämärtäminen tarjoaa maailman jonne tekee mieli sukeltaa uudestaan. Mitä jäi näkemättä, mitä en huomannut katsoa, oliko siellä jokin huone jossa en käynyt, joku ovi jota en avannut? Ja mikä se oli salainen huone josta kuulin puhuttavan? Näinkö sen vai kuvittelinko vain?

Kiehtovan hämmennyksen mahdollisti paitsi loistava idea myös hyvät näyttelijät ja upea lavastus. Kun koettu alkoi esityksen jälkeen pikkuhiljaa asettua mieleen oli kiinnostava miettiä miksi jokin henkilö ja tarina lähti vetämään ja toinen ei. Omalla kohdallani huomasin, että mitä voimakkaampi ja fyysisempi tunnelma, sitä parempi. Sitä joka juoksi teki enemmän mieli lähteä seuraamaan kuin sitä joka käveli, riidasta seuraava hetki oli kiinnostavampi kuin suudelmasta. Kohtaukset, jotka olivat kauniita mutta vahvasti unenomaisia tai leijuvia, jäivät taustalle. Kokonaisuus tuntuikin hieman epätasaiselta, mutta toisaalta, ehkä parempi niin, oli helpompi luopua jostain ja jatkaa matkaa, nähdä lisää. Ja se mikä ei kiinnostanut minua, lukitsi monta muuta paikoilleen. Jokaisen katsojan kokemus on uniikki.

Merkittäviksi muodostuivat luonnollisesti myös itse huoneet, tila. Jos piti valita rähjäinen saluuna tai hempeä leikkimökki, valitsin ensimmäisen, sen johon oma intuitio osoitti. Ja mitä se sitten minusta kertoo mitä valitsin ja miksi? Ah, niin kiinnostavaa. 

Mutta nyt en kerro enempää. Käykää itse katsomassa.

Helmi Kekkonen
https://helmikekkonen.com/2017/02/04/13-tunti/

TEATTERIKÄRPÄSEN PURAISUJA

Sille illalle oli aluksi ihan muita suunnitelmia (teatteriin liittyviä toki nekin), mutta sitten sain kutsun katsomaan immersiivistä teatteria ja samalla koekaniiniksi 13. tunti - esityksen ennakkonäytökseen. Minulla ei ollut mitään hajua ensinnäkään siitä, mitä tarkoittaa "immersiivinen" eikä esityspaikka kartan perusteella soitellut kellojani lainkaan. Oli lähdettävä pienelle tutkimusretkelle vailla mitään tietoa siitä, mitä on luvassa. Aika parhautta, eikö! Sen tiesin, että esityksen aikana saisi liikkua vapaasti tilasta toiseen ja päättää itse siitä, mitä ja miten katsoo (vai katsooko ollenkaan).

Hyppäsin hyvissä ajoin 9:n ratikkaan ja suunnitelmissani oli jäädä Jämsänkadun pysäkillä pois. Paniikki meinasi iskeä, kun ulkona oli pimeää kuin Mordorissa ja raitiovaunun pysäkkitaulut näyttivät jatkuvalla syötöllä pelkkää Sturenkatua. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä olin! Onneksi kännykän karttahaku pelasti tälläkin kertaa ja onnistuin jäämään kyydistä pois juuri oikealla pysäkillä. Muillekin tämä tiedoksi : Jämsänkadun pysäkiltä alas ja oikealle, ja työmaa-aidan vierustaa esityksen opasteita seuraten. Opasteista oli suuri apu ja ne toimivat ikään kuin henkisenä tukena sille, että olin oikealla suunnalla. Seinällä oli valtava esityksen hieno logo ja sen keskellä ovi, josta rohkeasti astuin sisään. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Takin sai jättää narikkaan, ja kannattaa muuten jättää kassinsa/laukkunsa/reppunsa sinne myös. Esityksen aikana ne olisivat vain tiellä.

Porukkaa alkoi kerääntyä lämpiöön enemmänkin. Tunnelma oli kutkuttava tyyliin "mitäköhän tässä on nyt tultu oikein katsomaan". Pöydältä sai valita itselleen kullanvärisen naamion, joka sitten puettaisi kasvojen peitoksi esityksen alettua. Naamioita on eri mallisia (niin kuin kasvojakin), kannattaa kokeilla mallaako. Itse en tietenkään sovittanut sitä ennalta ja se kostautui sitten myöhemmässä vaiheessa. Näin kyllä hyvin eteeni ja sivuille, mutta jalkojani en nähnyt ollenkaan ja muutaman kerran astelin harhaan ja törmäilin oviaukkoihin ja vähän lavasteisiinkin. Loppupuolella myös hikeä pukkasi, niin kuin nyt ei olisi tarpeeksi kuumottavaa ollut muutenkin.

Ennen h-hetkeä meille annettiin vielä muutama ohje. Kuvata ei saisi eikä muutenkaan taltioida mitään, eli kännykät kiinni ja taskuun. Puhua ei saisi, ja parhaiten koko hommasta saisi irti liikumalla yksin (ei siis kaverin kanssa kylki kyljessä paikasta toiseen nyhräten). No, tuota pelkoa ei minulla ollut kun muutenkin olin yksin liikkeellä. Jännästi tuli kuitenkin myöhemmin huomattua, että tiettyjen katsojien kanssa osuin joihinkin huoneisiin aina samaan aikaan.

"Olipa kerran..."
... ja sitten menoksi. Yksi kerrallaan meidät ohjattiin esitystilaan, kahdesta eri suunnasta. Esitystilana toimi lukuisa määrä eri tavoin lavastettuja huoneita, joissa tapahtui ja ei tapahtunut, ihan sen mukaan miten itse osui paikalle. Vinkiksi voi sanoa, että kannattaa rohkeasti istahtaa välillä paikoilleen, sillä minä hetkenä tahansa viereen voi tulla joku, ja sitten alkaakin tapahtumien vyöry. Ensimmäisellä "kierroksella" en tainnut kaikkia esiintyjiä edes nähdä, mokomat kun riensivät paikasta toiseen tai kiersimme vastakkaisiin suuntiin. Puhumattomuus ja naamioiden peittämien kasvojen määrä oli jotenkin kuumottavaa. Kuin olisi liikkunut keskellä Laura Braniganin "Self Control"-videota tai omassa absurdissa unessaan, jossa Punahilkka yrittää saada baarista seuraa itselleen. Kävi ilmi, että ainakin kolmiodraamaa on ilmassa ja jossain on meneillään äreät bileet, paljasta pintaa ja toisiinsa kiihkeinä liimaantuvia ihoja.

Avoin mieli ja uteliaisuus on tässä valttia. Tutki, kosketa, mene rohkeasti lähemmäs. Jos joku katsoo sinua peilin kautta silmiin ja tekee sanattoman ehdotuksen, ota se vastaan. Jos joku nappaa kädestäsi ja haluaa viedä mukanaan, mene. Muutamaan kertaan olin esiintyjän kanssa samassa tilassa kaksin, kokemus oli hyvin intiimi ja tuli sellainen fiilis, että minullapa on nyt salaisuus, jota muut eivät tiedä.

Kaikenlaista tuli kokeiltua 13. tunnin aikana. Tuli pelattua yksin ja yhdessä, maistettua, siliteltyä, nostettua ja laskettua, kurkistettua, hymyiltyä, tuijotettua, haistettua, juotua, kastettua, nojailtua, ihmeteltyä, etsittyä. Paljon enemmänkin olisi voinut tehdä, olisi voinut olla uteliaampi ja rohkeampi. Tuntui siltä, että jäi paljon havaitsematta ja kokematta, kun jämähti liian pitkäksi ajaksi tiettyyn paikkaan ja tiettyjä hahmoja seuraamaan. Mutta niinhän se menee muutenkin ; minä olen täällä ja jossain toisaalla tapahtuu jotain takuulla kiinnostavampaa. Jatkuvasti sai pähkäillä, että lähteäkö vai jäädä. "Vaan entä jos sillä aikaa...?"

Lopetus oli vaikuttava. Naamiot riisuttiin ja katseita vaihdettiin. Sanattomuus säilyi. Oli jotenkin puhdistunut olo, takaisin narikalle mennessä oli outoa kuulla jälleen puhetta. Taika oli murtunut.

Parasta tässä oli unenkaltainen tunnelma ja ennalta-arvaamattomuus sekä katsojan oma kokemus. Jokaiselle itse tila, hahmot ja tapahtumat avautuvat varmaankin eri tavalla. Kummasti kutkuttelisi mennä kokemaan tämä uudestaankin! Erittäin mielenkiintoista. Tämänkaltaiset jutut pitävät kaltaiseni hc-teatterikävijän mielenkiintoa yllä takuulla, kun esitystä ei katsota eikä myöskään esitetä perinteisin keinoin. Erittäin tervetullut konsepti tämä, toivottavasti lisää on luvassa.

Mukana oli muutama tyyppi, joita olen aiemminkin lavalla nähnyt (Henna Tanskanen, Kai Vaine, Ilona Pukkila, Aleksi Holkko ja Jussi-Pekka Parviainen) ja heidät näki tavallaan uusin silmin. Varmasti palkitsevaa itse esiintyjillekin tämänkaltainen toimintamuoto.

http://teatterikarpanen.blogspot.fi/2017/01/13-tunti-teatteri-vapaa-vyohyke.html